Perheen historiaa Historiantutkimuksen päivillä Turussa

Hankkeemme osallistuu Historiantutkimuksen päiville Turkuun ja käsittelee perhehistorian kysymyksiä 19.10.2017 klo 15.30-17.00 (työryhmä 30).

Sessiossa tarkastellaan perheitä, sukulaisuussuhteita ja sukupuolta myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Esitelmät perustuvat Emil Aaltosen säätiön rahoittaman kolmivuotisen Perheen jäljillä -hankkeen tuloksiin, jossa yhdistetään perhehistorian ja sukupuolihistorian näkökulmia ja otetaan uuteen tarkasteluun ”entisaikojen perhe” ja siihen liitetyt käsitykset ja tutkimustiedot. Ajallisesti tarkastelu keskittyy siihen, millaisia perhesuhteet ovat olleet ennen 1900-luvun alkua ja miten menneiden vuosisatojen perintö on nähty 1900- ja 2000-luvuilla. Vanhojen ja uusien käsitysten törmäyttäminen auttaa rakentamaan entistä monipuolisemman kuvan lähisuhteiden monenlaisesta kirjosta.

Keskeisiä tutkittavia suhteita ovat hankkeessa olleet lain ja normien tunnistamat ja arvostamat keskeiset kolme suhdetyyppiä, joihin on lähtökohtaisesti liitetty kirkon siunaama avioliitto sekä verisukulaisuus: puolisoiden väliset suhteet, vanhempi–lapsi -suhteet sekä sisarusten keskinäiset suhteet.

Normien mukaisen suhdeasetelman lisäksi menneisyydestä löytyy silti monia muodostelmia, jotka eivät istu normeihin: on uusperheitä, vihkimättömiä suhteita, jalkavaimoja, ottolapsia, yksinhuoltajia ja sosiaalisesti määrittyneitä sukulaisuussuhteita (kuten kummius sekä tietyt hoiva- ja riippuvuussuhteet). Sessiossa tutkijat käsittelevät sekä normien mukaisia että niistä poikkeavia perhesuhteita ja muistuttavat siten, että menneisyyden moninaisten perheiden ymmärtäminen voi auttaa ymmärtämään ja ratkomaan myös nykyperheiden ongelmia.

Mukana työryhmässä dos. Mirkka Danielsbacka, VTT Antti Tanskanen,  FT Jarkko Keskinen, FM Taina Saarenpää ja FM Mari Välimäki, puhetta johtaa prof. Anu Lahtinen. 

Lisää tietoja Historiantutkimuksen päivistä sivuilla http://www.utu.fi/fi/sivustot/hitu2017/Sivut/home.aspx

Historiaa kiireessä



Historiantutkimuksen tärkeäksi tehtäväksi nostetaan usein nykypäivässä esiintyvien ilmiöiden selittäminen. Ala onkin erinomainen työkalu kenelle tahansa, joka haluaa ymmärtää ympäröivää maailmaa. Historiallisia tapahtumia, tietoja ja muutoksia käytetäänkin nykypäivän ongelmakohtien kontekstointiin sekä mahdollisten ratkaisujen esittämiseen. Tulkinnassa tärkeä rooli on kuitenkin sillä, että lähtökohtana havaittu ongelma pitää paikkansa, sillä muuten myös siihen tarjotut selitykset vaikuttavat eriskummallisilta.
 
Perheen jäljillä -hankkeen piirissä Ilana Aalto on tutkinut sitä, miten historialla selitetään väitettä kiireen lisääntymisestä perhearjessa. Hoitokiireitä selittäessä yhdistyvät Aallon mukaan niin pitkän kuin lyhyen aikajakson selitykset. Toisaalta korostetaan maalaisyhteiskunnan sukuyhteisöjen hajonneen niin, etteivät isovanhemmat voi tarjota yhtä helposti apuaan lastenhoitoon, toisaalta selitykseksi tarjotaan naisten siirtymistä kotiäideistä työpaikoille sekä työelämän muuttumista aiempaa sitouttavammaksi. Lisäksi Aalto tarkastelee selityksiä, jonka mukaan vanhempien huono läsnäolo on ollut vakiotekijä suomalaisessa kasvatuksessa sukupolvesta toiseen – ja mahdollisesti jopa antiikin Kreikkaan ulottuva ongelma.

Nykypäivän huolet eivät ole kuitenkaan aina yhteiskunnallisen tutkimustiedon valossa perusteltuja: Aalto viittaa Anneli Miettisen ja Anna Rotkirchin Väestöliitolle tekemään tutkimukseen Yhteistä aikaa etsimässä, jonka mukaan perheiden vapaa-aika on 2000-luvulla itse asiassa lisääntynyt, kiireen kokemus vähentynyt ja vanhemmat ovat hyvinkin valmiita tinkimään omasta vapaa-ajastaan lastensa hyväksi. Koska yhteiskunnallinen tutkimustieto ei tue esitettyjä käsityksiä, niitä tukevat historialliset selitysmallit tuntuvat yhdentekeviltä.

Historiasta puhuminen ei tässä yhteydessä näyttäydy selitysmallin etsimiseltä nykypäivän ongelmille vaan perustelulta nykyisyyttä koskevan ihannekuvan esittämiselle. Kiireisestä perhearjesta puhuttaessa historiaan liittyvät puheenvuorot ovat yksittäisiä näkökohtia. Aallon mukaan ”kiireen historiaa kuvaavia puheenvuoroja yhdistää - - historiakuvien ylimalkaisuus ja sumeus”.

Historiallisten esimerkkien valikoivan käytön ei kuitenkaan tulisi lannistaa historioitsijoita käyttämästä tutkimustietoaan nykypäivän kontekstointiin. Aallon mukaan ”perhehistorian tutkimuksen tehtävänä on historiakuviin vetoavissa debateissa nimenomaan muistuttaa menneisyyden moninaisuudesta ja suhteellistaa nykyajan huolia”. Monipuolisesti perheiden historiaan liittyvät Perheen jäljillä -projektin tutkimusartikkelit tarjoavat omalta osaltaan katsauksen siihen osaamiseen, joita historiantutkijoilla on tarjota perheiden arkeen liittyvään keskusteluun.

Ilkka Hemmilä

Tutkimustieto korvaa käsitykset – suvun merkityksessäkin

Veistos "Pyhä Anna itse kolmantena" Hattulan kirkossa. Pyhä Anna, Neitsyt Marian äiti ja Jeesuksen isoäiti, oli keskiajalla tärkeä pyhimyshahmo, jota kuvaavissa veistoksissa välittyi myös ylisukupolvisten suhteiden merkitys. Kuva: Anu Lahtinen.

Erääksi todisteeksi perinteisen perheen aseman romahtamisesta on nostettu suvun vähentynyt arvostus. Uusperheys, ihmisten juurettomuus, jatkuva muuttaminen liikkuvan työn perässä ja lyhyemmät parisuhteet ovat syitä, joiden takia suvun ja perheen merkityksen oletettiin romahtavan länsimaissa 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla: ihmiset elävät entistä yksilöllisemmin ja kaukana toisistaan, eikä heille jää aikaa perinteisten sukulaissuhteiden ylläpitoon. Kyse ei ole vain nuorten halusta yksilöllisyyteen. Helsingin Sanomat julkaisi tänä jouluna mielipidekirjoituksen nimimerkiltä ”Väsynyt mummu”, joka ei jaksa sukujouluihin liittyviä valmisteluja ja ihmissuhdekuvioita, ”tekosukurakkautta”.

Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Perheen jäljillä –projektin piirissä Mirkka Danielsbacka ja Antti O. Tanskanen ovat haastatteluaineiston perusteella selvittäneet artikkelissa ”Ylisukupolviset suhteet 2000-luvulla”, miten suurten ikäluokkien edustajat (synt. 1945-1950) suhtautuvat itse ja huomioidaan muiden sukulaisten osalta roolissaan isovanhempina. Aineistosta löytyy erilaisia kertomuksia niin paljon kuin ihmiselämän kirjolta vain voi olettaa, mutta tutkijoiden päätelmä on selkeä: sukulaisten keskinäistä ajanviettoa arvostetaan edelleen, kenties jopa lisääntyvissä määrin.

Vaikka hyvinvointivaltio on korvannut suvulle ennen kuuluneen roolin lasten kasvattajana ja vanhusten hoitajana, perheen merkitys ei siis Danielsbackan ja Tanskasen mukaan ole kadonnut. Eliniän pidetessä ja lapsikuolleisuuden vähetessä suurten ikäpolvien edustajille, heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen jää entistä enemmän mahdollisuuksia yhteiseen kanssakäymiseen. Sama koskee myös laajennettua perhettä (isovanhemmat, tädit, sedät, enot, serkut) ja appivanhempia, joskin ei yhtä selkeästi. Ihmisten elämät ovat luonnollisesti yksilöllisiä, eivätkä kaikki ihmissuhteet ole toki ruusuisia.

Vaikka ihmissuhteet takkuilisivat nykypäivän suvuissa, sitä ei tarvitse pitää osoituksena nykyajan rappiosta. Perheen jäljillä –hankkeen puitteissa Taina Saarenpää on laatinut artikkelin keskiaikaisten porvarisäitien ja –isoäitien roolista perheissään. Saarenpään tutkimus käsittelee pääasiassa naisten toimijuutta, mutta paljastaa samalla myös perheenjäsenten välistä dynamiikkaa. Aikaisempinkaan vuosisatoina perheenjäsenten välinen kanssakäyminen ei ollut kitkatonta, laajennetusta perheestä puhumattakaan. Lisäksi nykyaikaa vastaavalla tavalla kosmopolittinen porvaristo joutui tuskailemaan ympäri Itämerta levittäytyneen sukunsa kanssa.

Vertailujen tekeminen eri aikakausien välillä on tunnetusti hankalaa. Yksi selkeä ero keskiajan ja nykypäivän välillä on kuitenkin havaittavissa. Tutkijoiden käytössä oleva aineisto on monipuolistunut niin, ettei se kuvaa enää vain yhteiskunnan yläluokkia. Aiemmin vain kansan murto-osan toiminnasta jäi jäljelle säilyviä lähteitä, ja nekin kuvaavat usein heidän toimintaansa viranomaisten kanssa. Sen sijaan nykypäivän tutkimusten lähdeaineistot ovat laajentuneet kattamaan kaikkia kansankerroksia, ja tutkijat itse pääsevät aktiivisesti kerryttämään niitä. Tutkimustieto tarkentuu ja korvaa aiempia teoriota tai tunnepohjaisia käsityksiä.

Ilkka Hemmilä

Pirstaleinen perhe menneisyyden arkena

Arnold Boonen: "Leskirouva Brechje Hooft" n. 1700-1729. Kuvalähde: Rijksmuseum, Alankomaat.

Menneisyyden ja nykyisyyden perhekäsityksiä yhdistää yksi asia: molemmat ovat odotusten täyttämiä. Odotukset ilmenevät valtion lakeina, järjestöjen sääntöinä tai yhteisöihin syöpyneinä käytänteinä. Odotuksista itsestäänselvin lienee itse perheen olemassaolo: aikuisten miesten ja naisten oletetaan hakeutuvan toistensa kanssa naimisiin ja hankkivan yhdessä lapsia. Toisistaan ja lapsistaan huolehtiminen kuuluu avioparin velvollisuuksiin kuolemaan asti. Perheys näyttäytyy tällöin selvärajaisena ilmiönä, johon kuuluminen on paitsi odotettavissa myös helposti rajattavissa.

Todellisuus vastaa kuitenkin harvoin ideaalitilanteita. Avioerot ja leskeksi jääminen rikkovat perheitä, kun taas uudelleenavioitumiset luovat uusia. Perhearjen monimuotoisuutta pidetään usein vain nykypäivän ilmiönä, mutta käytännössä ihmisten arkielämä on haastanut perhekäsitykseen liittyviä odotuksia niin kauan kuin kyseisiä odotuksia on ollut olemassa.

Perheen jälijllä -projektin piirissä monimuotoista perhekuvaa ovat käsitelleet muun muassa Maija Ojala ja Jarkko Keskinen. Molempien tutkimuskohteena on ollut suomalainen porvaristo, joka erilaisten kiltojen kautta säänteli sitä, kuka missäkin kaupungissa saa tuottaa tavaroita ja käydä kauppaa - toisin sanoen harjoittaa porvarin ammattia. Odotuksiin kuuluivat tiukat oletukset porvariuden sukupuolittuneisuudesta: miehen oletettiin olevan toimintaa hoitava perheen pää, jonka roolia nainen saattoi hoitaa vain väliaikaisesti poikkeustilanteissa.

Eräs näistä poikkeustilanteista oli aviomiehen kuolema. Tällöin leskelle annettiin siirtymäajan puitteissa mahdollisuus hoitaa liiketoimia, kunnes hän siirtäisi ne läheisen miehen, kuten täysi-ikäisen pojan tai muun sukulaisen hoidettavaksi. Vaihtoehtona oli myös avioitua uudelleen, jolloin uusi aviomies olisi saanut toiminnan omistuksekseen.

Monien avioliittojen solmimista elämän varrella pidetään nykyajan ilmiönä, mutta käytännössä se on vaikuttanut myös menneinä vuosisatoina. Kuten Ojala huomauttaa, keskiajan tai uuden ajan alun perhekeskeisessä yhteiskunnassa, jossa kuolema oli nykyistä äkillisempi vieras, ihminen saattoi avioitua elämänsä aikana jopa kolme kertaa. Tällöin viimeistään edellisestä avioliitosta periytyvät lapset tekivät perheistä monimutkaisia kokonaisuuksia, joihin saattoivat vaikuttaa käytännön hankaluudet ja kiistat.

Uudelleenavioitumisen rinnalla porvarisleskien arjessa erottui toinen vaihtoehto, joka myös rikkoi selkeää perhekäsitystä: leskeksi ja itsenäiseksi toiminnan harjoittajaksi jääminen. Tämä rikkoi niin porvarisyhteisöjen kirjoitettuja sääntöjä kuin muun yhteiskunnan tunnettuja odotuksia. Käytännössä asiansa osaavan lesken toiminta loi kuitenkin yhteisöihin vakautta, jota ei haluttu lähteä haastamaan.

Sen pahemmin suuret uusperheet kuin yksineläjät eivät vastaa virallisia käsityksiä selvärajaisesta ydinperheestä, jonka mielikuvat ovat periytyneet aina nykypäivään asti. Historiallisen tiedon tarkentuminen kuitenkin osoittaa, että aivan kuten nykyään, myös menneisyyden perhearki oli kaukana säännön- ja yhdenmukaisesta elämästä. Kuten Jarkko Keskinen artikkelissaan toteaa, perheen käsitteellä on vain vähän yhteistä historiallisen totuuden kanssa: "nykyihmisen mielikuva perheestä on historiaton sekoitus erilaisia rakenteita, arvoja ja toimintamalleja, jotka eivät samanaikaisesti ole olleet läsnä missään ajassa".

Ilkka Hemmilä


Entä äidit? Äitiysideaalien kiristymisen merkitys isyyden muutokselle


1980-luvun isyystutkijoita – modernin isyystutkimuksen ensimmäistä polvea – motivoi kysymys “entä isät?”, totesi Perhetutkimuksen päivillä vastikään puhunut brittiläinen isyystutkimuksen uranuurtaja professori Margaret O’Brien. Kun perhetutkimuksen valtavirta näytti tuolloin keskittyneen yksinomaan äiteihin, tuntui olennaiselta kiinnittää huomiota myös isiin.

Kun kysyin O’Brienilta, mikä hänen mielestään tämän päivän isyystutkimusta motivoi, hän vastasi kutakuinkin, että vanhemmuuden tasaamisen hidas edistyminen ja vanhemmuuden tasa-arvon puute. Tätä käsitteli myös perhetutkimuspäivien toinen isyysteemaa tarkastellut pääpuhuja, tutkijatohtori Petteri Eerola. Hän määritteli puheenvuorossaan nuorten isien uudeksi valtavirraksi ”kunnollisen isyyden”.

Eerolan haastattelemat alle kolmikymppiset isät painottivat perhekeskeisyyttä sekä isän osallistumista lapsen hoivaan ja kotitöihin. Tästä uuden kunnollisuuden normin rakentamisesta huolimatta viimekätinen vastuu ja arkipäiväinen päätöksenteko, niin sanottu metatyö jäi näiden miesten perheissä kuitenkin lapsen äidille. Miesten puheissa hoivaaminen ja läsnäolo saivat tilaa ja pelkkä leiväntuojan rooli nähtiin riittämättömänä. Miehet kuitenkin kuvasivat luontaisena sellaista työnjakoa, jossa isä on päävastuussa vauvaperheen elättämisestä. Nuoret isät siis ottavat osaa arjen askareisiin ja näkevät sen myös tehtävänään, mutta perhearjen koordinoinnissa isien rooli on edelleen avustava ja toissijainenkin.

Eerola kiinnitti huomiota siihen, että vaikka ajankäyttötilastoissa näkyy lisäys isien lastenhoitotyöhön käyttämässä ajassa, näkyvät tilastoissa myös isien pitkät työpäivät ansiotyössä. Lisäksi ajankäyttötilastot eivät juurikaan tavoita metatyön jakautumista perheissä. (Ylen epätieteellisestä kyselystä löytyy kuitenkin osviittaa aiheesta.) Kiinnostava tieto oli, että Kelan vuoden 2014 tilastojen mukaan 1980-luvulta lähtien hitaassa nousussa ollut isien käyttämien perhevapaiden määrä olisi kääntynyt laskuun. Eerola arveli myös, että perhekäsitysten konservatiivistuminen 2000-luvulla hidastaa ja estää vanhemmuuden jakamista.

Isyyden ”liian hidas” muutos kohti vanhemmuuden vastuiden ja tehtävien tosiasiallista tasajakoa on puhuttanut isyystutkimuksen ja perhepolitiikan toimijoita 1990-luvulta lähtien. Monia ratkaisuehdotuksia on esitetty. Usein avaimena muutokseen on nähty asennevaikuttaminen ja perhevapaajärjestelmien muuttaminen siten, että isät pääsisivät arjen hoivaan kiinni heti alusta lähtien ja mielellään myös itsenäisesti ilman äidin läsnäoloa. Eerola ehdotti puheenvuorossaan jaetun vanhemmuuden lähtökohtaisuuden vahvistamista perhepalveluissa. Sitä tulisi tarjota esimerkiksi neuvolassa asioiville perheille samanlaisena suosituksena kuin imetystä. Lisäksi Eerola suositteli, että perhevapaajärjestelmää pitäisi edelleen kehittää isän osuutta kasvattamalla ja panostaa työelämän asenteisiin, jotta isien perhevapaiden käyttö mahdollistuisi.

Nämä ovat kaikki mielestäni kannatettavia tavoitteita ja mahdollisia osaratkaisuja. Olen myös sitä mieltä, että miesten oma aktivoituminen vanhemmuuden tasa-arvon kysymyksissä olisi ensiarvoisen tärkeää. Nyt aktivismi kohdistuu ennen kaikkea huoltajuuskiistatilanteisiin, mutta niihinkin voisi löytyä ratkaisuja siitä, että isyys olisi äitiyden kanssa samalla viivalla alusta alkaen.

Viime aikoina olen miettinyt entistä enemmän myös äitiysideaalien merkitystä isyyden muutokselle. Varhaiset isyyttä koskeneet tutkimukset 1950–1960-luvulla tehtiin kyselytutkimuksina, joissa vastaajana oli perheen äiti. Myöhempi isyystutkimus piti tätä osoituksena perheajattelun äitikeskeisyydestä, joka tuli murtaa, jotta tasa-arvoiselle vanhemmuudelle tulisi tilaa. Tämän perintönä isyyttä ja äitiyttä tutkitaan nykyään omina, erillisinä traditioinaan, jotka risteävät vain harvoin. Perhetutkimuspäivien esitelmiä kuunnellessa tuli kuitenkin tunne, että ehkä olisi aika tuoda äidit takaisin isyystutkimukseen.

Isyystutkimuksessa äideistä on käytetty ilmausta ”isyyden portinvartijat”. Tällä tarkoitetaan, että yksittäisten heterosuhteiden tasolla äiti viime kädessä päättää, millaisen roolin isä saa. Ajattelussa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin se uhriuttaa isät äitien määrittelyvallan alle. Toiseksi se on todella epäreilu äitejä kohtaan, sillä se liioittelee äitien toimijuutta.

Äidit nimittäin toteuttavat äitiyttään laajempien rakenteiden puitteissa. 2000-luvulla äitiyden ideaalit ovat kiristyneet olennaisesti. Kiintymysvanhemmuus on popularisoitunut valtavirran vanhemmuusihanteisiin. Sen opit ammentavat sellaisista vahvoista argumenteista, kuten lapsen etu ja ihmisen luontainen, lajityypillinen toiminta. Vaikka kiintymyssuhdeajattelu ulotettiin koskemaan isyyttä jo 1980-luvulla, teoria tuntuu edelleen koskevan ennen kaikkea äitien ja vauvojen suhdetta. Kiintymysvanhemmuuden vakavasti ottavan äidin elämä keskittyy lapsen hoivaamiseen ja laittaa äidin omat yksilölliset tarpeet syrjään vähintään lapsen kolmen ensimmäisen elinvuoden ajaksi.

Lisäksi äitiys on kaikilla tasoilla intensifioitunut: minkä tahansa valinnan äiti vanhemmuudessaan tekeekin, sen pitäisi perustua tietoon ja asioiden selvittämiseen. Äitiydestä on tullut yhä enemmän (keskiluokan) projekti, merkityksellinen elämäntapa sinällään, samalla kun äitiyttä koskeva ajattelu on uudelleen tai edelleen fundamentalisoitunut. Samaan aikaan sellaiset poliittiset muutokset, kuten subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen, työntävät äitejä kotiin. Vaatimukset äitien kunnollisuudesta ja ”aidosta” läsnäolosta ovat läsnä myös äitien omissa puheissa.

Millä tavalla vanhemmuuden jakaminen heteroparin välillä näissä olosuhteissa mahdollistuu? Onko tällaisessa ilmapiirissä ok, että äiti antaa puolivuotiaan vauvan isän hoidettavaksi ja palaa töihin? Ja mietitäänpä metatyötä, joka äitien mielestä on edelleen heidän kontollaan: kun yleisesti oletetaan äidin olevan vastuussa siitä, onko lapsella kurahousut päiväkodissa mukana, montako reikää lapsen suusta hammastarkastuksessa löytyy tai osaako lapsi hiekkalaatikolla olla ottamatta lelua toisen lapsen kädestä, joutuu äiti myös vastaanottamaan ammattilaisten ja toisten äitien kommentit näistä asioista. Samaan ilmiöön liittyy isien ohi puhuminen neuvolavastaanotoilla tai se, että tilanteen sattuessa koulusta soitetaan ensimmäiseksi lapsen äidille. On vaikea luopua ensisijaisen ja vastuullisemman vanhemman asemasta, jos koko ympäristö työntää äitiä siihen. Toissijaisina, vastuusta vapaina vanhempina isillä on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet esiintyä ”rentoina” vanhempia, jotka eivät turhasta ”nipota”.

Äidit pitäisikin tuoda takaisin isyystutkimukseen siten, että kartoitettaisiin arkisia, rakenteellisia ja kulttuurisia esteitä vanhemmuuden jakamiselle ja isyyden muutokselle äitien näkökulmasta. Isälle voi tehdä tilaa myös kysymällä ”entä äidit?”

 

Ilana Aalto

 

 

Kirjallisuus

Death and sorrow in eighteenth-century English family


Johannes Christiaan Bendorp (1776 - 1825): Dichter Jan Zoet ligt ziek in bed en Machteld Klaas van Medemblik spreekt hem toe terwijl de Dood wenkt, Rijksmuseum, Amsterdam.

What children knew about death? Were they kept away when death occurred? How they felt losing their parents or siblings? These are the questions I have come across while searching the experience of eighteenth-century English girls. Several historians have already shown that early modern and eighteenth-century parents loved their children and grieved for their deaths. No matter how young or sickly the child was, its loss had an impact. However, there is little research of the emotions of the young people.

Death was, in the end, an ever-present visitor in eighteenth-century household. Enquiries after health were not empty decorum, but echoed real concern. The illnesses of parents and other family members deserved remark from the young as well. 22-year-old Maria Josepha Holdroyd reported her friend that her step-mother had been ill. She had “Fever and violent Pain in her Side, with incessant cough.” Absent family members were informed how the illnesses developed. 15-year-old Emily Lennox wrote to her father in 1746 that her “Dear Mama is thank God perfectly well, she walked about the Room to Day and finds herself much stronger than usual.”

The harsh realities of life did, indeed, go both ways. It is estimated that child death rate in England between 1500 and 1820 was 0,187 pro mille, whereas between 1600 and 1750 a quarter of youths under 15 years and a third of those under 20 had lost at least one parent, sometimes even both. In the latter part of the eighteenth century the mortality rate declined. 20 per cent of those under 15 and a quarter of those under 20 had lost their parent(s).

As death was a frequent visitor in all eighteenth-century families, even children knew illness might easily lead to death. It duly caused concern even in the minds of the young. Even a possible prospect of a parent dying or being injured caused great anxiety. An unexpected death could also badly injure the prospects of the family. If the father died young or with little economical means his younger children would have to make their fortunes themselves unless the heir was willing or capable of providing for them. For unmarried girls, the death of a father meant that they had to throw themselves to the mercies of their eldest brother and heir or other relatives to provide themselves. The situation was even worse if the heir was a minor.

Little Melesina Chenevix lost both of her parents before she was four and was traumatized to such extent that she lost all remembrance of the event. It is, however, possible that a four-year-old could not remember much in any case. Mary Berry was also four when she lost her mother in 1767. When contemplating afterwards the event in her diary, Mary stated she had no recollection “of the excessive grief of my father and grandmother” or of her “own irreparable loss”. She assumed she was kept away from them. The sickness of Lady Sheffield, Maria Josepha Holroyd’s step-mother led eventually to death in April 1793. Maria’s younger sister Louisa had been visiting her aunt in Bath when the death occurred. The girl had “relieved herself by some hours' crying.”

Unusual, emotional events are easily remembered than more neutral everyday ones, so it is no wonder that these kinds of incidents are most often recorded in letters, diaries and autobiographies. Parental death is one of the most devastating of these. According to Joanne Bailey, eighteenth-century life-writers pinpointed the death of a parent having the most profound consequences for them.

Losing a sibling was not easier to handle. As Amy Harris has pointed out, sibling relations were the long-lasting human relation a person in the eighteenth century could have. Siblings grew up together, and despite some significant age-difference, ties were close. It is now wonder, then, that Fanny Burney stayed up all night beside her sister’s sick bed. She was in agony lest her sister should die. When her half-sister died some years later, Fanny consoled herself with the fact that the girl had been nursed properly and not neglected.

I would argue that, death had major emotion impact on the young and that they were fully aware of its consequences both economic and social. But loving emotions within eighteenth-century family is evident.

Henna Karppinen-Kummunmäki

FM, doctoral candidate, cultural history, University of Turku



Further reading and cited sources


  • Bailey, Joanne: Parenting in England, 1760–1830. Emotion, Identity, & Generation. Oxford: Oxford University Press 2012.
  • Cooper, Sheila: Kinship and welfare in early modern England. Sometimes charity begins at home. Medicine, Charity and Mutual Aid. The Consumption of Health and Welfare in Britain c. 1550-1950. Anne Borsay & Peter Shapely (eds.)Aldershot, Ashgate 2007, 55–69.
  • Fletcher, Anthony: Growing up in England: The Experience of Childhood, 1600‒1914. New Haven & London: Yale University Press, 2010[2008].
  • Harris, Amy: Siblinghood and social relations in Georgian England. Share and share alike. Manchester: Manchester University Press, 2012.
  • Kaartinen, Marjo: Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500–1800-luvun Euroopassa. Tammi, Hämeenlinna 2006.

Love, marriage and filial duty in eighteenth-century England


Reinier Vinkeles: Young couple talking with an old man and a woman, 1798, Rijksmuseum, Amsterdam.

Love is a wonderful and powerful thing, at its best a source of life-long happiness that unites people and generations, and at its worst, a source of excruciating pain that can rip them apart. Despite the universal nature of this feeling, love is not without a history. While writing my PhD thesis on the experience of elite girlhood in eighteenth-century England, I have got to know a young girl that had struggled, like we all have I believe, with the mixed expectations of personal happiness and societal and parental demands. What these expectations are, vary in time.

In 1796 18-year-old Elizabeth (Betsey) Wynne met a young naval officer Captain Fremantle. In her diary, she described her sweetheart’s “fiery black eyes” as “quite captivating.” So he was wonderful in looks and character and she wondered if he thought of her as much as she thought of him. The infatuated girl declared: “poor me, I am in great distress for I cannot help confessing I love that man with all my heart.” She could hardly live without him.

The course of love never ran smoothly. Betsey had to part with her beloved Captain for some months and was left uncertain as to his intentions. After all, it was not advisable for a young lady to take the initiative in courtship. Although she had received a ring from him and a wish to find her in his return “just the same as I am now”, the engagement was not formally settled with her parents. Despite her feelings, Betsey acknowledged that his lack of money, a thing that would hopefully be settled with his battle expedition, was a thing that would hinder her parents’ consenting to the match. A man, who could not support his wife, was not a good candidate. To add her misery, an unpleasant rival also appeared on the scene. She was worried that her father would accept a proposal from a man not of her liking.

Disobedience towards parents was not an option for a daughter, if not very easy to a son as well. At least it usually had some serious consequences. Eighteenth-century society was strictly hierarchical and family was the society in miniature. At least in theory, the father of the household had the ultimate power and children were expected to obey their elders. Respect towards parents was the most important duty. It was no wonder then, that Betsey dreaded the prospect of conflict between filial duty and her own feelings.

When Betsey learned of her Captain’s return she was “counting the days hours, and minutes and find that time passes very slowly”. She was still anxious about her parents’ resistance. It seems that Mr. Wynne changed his mind constantly and kept his daughter on the edge. Even her mother told her that she was “not in the least engaged to him, and that the matter is far from being settled.” Even contrary to her own feelings, Betsey was not ready to act against her parents’ wish. Historians have widely argued, whether the eighteenth-century saw the rise of more individual choice in marital issues and the decline of parental authority. As this little snapshot from the very end of the century indicates, love was not the only foundation in forming a satisfactory relationship. In elite families, whether genteel or aristocratic, parental authority may not have been forced upon, but it still had major impact. It was not worth the risk to lose the social connections provided by family ties for romantic passion.

The story had a happy ending. Betsey married her Captain January 12th 1797.

I want to express my gratitude to Professor Elaine Chalus for introducing me to Betsey.

Henna Karppinen-Kummunmäki

FM, doctoral candidate, cultural history, University of Turku



Further reading:

  • Tague, Ingrid H.: Women of Quality. Accepting and contesting ideals of femininity in England, 1690−1760. The Boydell Press, Woodbridge & Rochester 2002.
  • Vickery, Amanda: The Gentleman’s Daughter. Women’s lives in Georgian England. New Haven & London. Yale University Press (1998) 1999.